Kirja-arvio: Freakonomics
Lukaisin Steven Levittin ja Stephen Dubnerin kirjan
Freakonomics. Levitt on nuori, melko paljon mainetta saanut kansantaloustieteilijä ja Dubner on toimittaja joka on ennen tätä kirjaa tehnyt Levittistä The New York Times Magazineen sankariartikkelin.
Levittin tutkimukset eivät koskettele korkokäyrän muotoa, rahan tarjontaa tai työttömyyden ja kasvun suhdetta, vaan aiheita jotka ovat itse asiassa lähempänä sosiologiaa kuin kansantaloustiedettä. Hän on tutkinut mm. rikollisuuden syitä, jengiorganisaatioiden taloudellista rakennetta ja etunimiä. Kirja kertoo populaarin vetävällä tavalla näistä ja muista vastaavista aiheista.
Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin lievä pettymys. Aiheet ovat kyllä kiinnostavia ja teksti vetävää, mutta kokonaisuutena käsittely oli minun makuuni vähän liiankin kevyttä. Huomasi että kirja on suunnattu ihmisille joilla ei ole mitään tilastotieteellistä koulutusta. Kohtuuttoman suuri osa sivuista käsitteli myös sitä miten mielettömän hauska tämä kirja on, miten provokatiivisia me tässä olemmekaan ja kuinka fantastinen ihminen Steven Levitt on. Aikamoista itsemarkkinointia siis. Jos et ole erityisen matemaattinen ja haluat lukea poikkitieteellisiä provokaativisia ajatuksia sosiologisista ilmiöistä niin kirjaa voi kuitenkin suositella.
Keitä köyhät ovat?
Tuloerot ovat kuulemma
kasvussa . Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, tai eivät ainakaan rikastu vastaavasti. Keitä nämä köyhät ovat ja missä he asuvat? Ovatko köyhät olleet aina köyhiä ja tulevatko he aina olemaan köyhiä?
Tilastollinen vuosikirja antaa näihinkin kysymyksiin vastauksen. Köyhäksi määritellään usein henkilö jonka käytettävissä oleva tulo on alle 60 prosenttia väestön mediaanitulosta. Tämä raja on vajaa 11 000 euroa vuodessa laskettuna kotitalouden käytettäsissä olevina tuloina per kotitalouden jäsen. Sattumoisin tulonjaon alin desiili muodostuu henkilöistä joiden tulot vastaavasti laskien ovat alle 10463 euroa vuodessa. Väestöstä noin kymmenen prosenttia on siis köyhiä.
Keitä nämä köyhät ovat? Heistä 79% ei toimi ammatissa, 12% on pienyrittäjiä ja 9% on palkansaajia. Ammatissa toimimattomat ovat opiskelijoita (21%), eläkeläisiä (25%), työttömiä (28%) ja muita (5%). Opiskelijoista todennäköisesti tulee hyvätuloisia palkansaajia jossakin vaiheessa, eläkeläiset ovat pääsääntöisesti sellaisia olleet. Köyhistä kotitalouksista siis vain vähemmistö, ehkä noin neljännes on sellaisia joille köyhyys on enemmän tai vähemmän pysyvä elämäntilanne. Tämä pysyvästi köyhä neljännes pärjäilee pienyrittäjänä tai työttömyyspäivärahan turvin. Lopuille köyhyys on yksi osa elämänkaarta. Köyhästä opiskelijasta tulee jossakin vaiheessa keskiluokkainen, ellei peräti vauras palkansaaja tai yrittäjä.
Tuloerojen kasvukin saa uudenlaisen tulkinnan kun tietää köyhyyden todelliset kasvot. Tuloerot kasvavat koska palkansaajien tulotaso kasvaa mutta opintotuki ja eläkkeet ovat pysyneet melko muuttumattomina. Kyseessä ei ole työelämän rakenteen muutos vaan poliittinen päätös. Tuloerot tulevat jatkamaan kasvuaan palkkatason nousun kanssa, ellei tehdä poliittista päätöstä sosiaalietuuksien tason voimakkaasta nostamisesta. Oma mielipiteeni on, ettei esimerkiksi opintotukea tule nostaa. Opiskelu on ihmisen oma valinta joka tähtää tulevan elämänlaadun kohentamiseen. Tämä investointi pitää rahoittaa ainakin osin omasta pussista.
Tunnisteet: Tuloerot
Myytti Suomen menestyksen syistä
Suomessa elää myytti, jonka mukaan Suomen menestys pohjautuisi osaltaan hyvinvointiyhteiskuntaan. Myytin mukaan Suomen malli osoittaa, että nopea talouskasvu on paitsi mahdollista korkean verotuksen maassa, myös suorastaan riippuvaista suuresta julkisesta sektorista. Myytin puhemiehet esittävät, että hyvä sosiaalinen turvaverkko mahdollistaa riskinoton ja luovuuden. Samaan aikaan laaja verovaroin kustannettu koulutusjärjestelmä takaa väestön korkean koulutustason. Argumentin mukaan koulutustaso ja riskinottokyky mahdollistavat nopean talouskasvun. Myytti on kuitenkin ristiriidassa tosiasioiden kanssa.
Tosiasiassa Suomen hyvinvointi on pääosin luotu aikana jolloin Suomi ei ollut hyvinvointiyhteiskunta. Kehitys on tapahtunut niin, että voimakas talouskasvu on tuonut hyvinvointia joka on mahdollistanut suuren ja kalliin julkisen sektorin rakentamisen. Suuri julkinen sektori ei siis ole syy vaan seuraus.
Suomen nousu vauraiden maiden joukkoon tapahtui pääosin ennen vuotta 1970. Tämän jälkeen suhteellinen vaurautemme ei ole juurikaan lisääntynyt vaan olemme edistyneet ainoastaan vertailussa Ruotsiin, joka on viimeisen 30 vuoden aikana suhteellisesti taantunut. Suomen talouskasvu oli selvästi voimakkaampaa vuosien 1946-1969 aikana, kuin sen jälkeen.
BKT:n vuotuinen kasvu
1946-1969 – 4,9%
1970-2003 – 2,9%
Samaan aikaan voimme todeta, että julkisen sektorin voimakas kasvu on pääosin tapahtunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Julkinen kulutus oli vielä vuonna 1960 noin neljännes bruttokansantuotteesta, kun se nykyään on noin puolet. Vielä dramaattisempi kasvu on tapahtunut julkisen sektorin osuudessa työllisistä, joka on noussut yhdeksästä prosentista 25 prosenttiin.
Julkisen kulutuksen osuus BKT: sta
1900 – 13%
1938 – 22%
1960 – 27%
1993 – 64%
1997 – 53%
2003 – 51%
Julkisen sektorin osuus työllisistä
1900 – 2%
1938 – 6%
1960 – 9%
1997 – 25%
Miksi lehdistö on yleensä väärässä?
En tiedä olenko yksin havaintoni kanssa mutta olen havainnut, että valtaosa lehdiartikkeleista, jotka käsittelevät jotakin sellaista teemaa jonka oikeasti tunnen on virheellisiä. Tänään törmäsin peräti kahteen puppua puhuvaan artikkeliin.
Ensimmäinen höpöartikkeli löytyi päivän Talouselämä-lehdestä joka kirjoittaa sivulla 13: ”Päästöoikeuksista on maksettu viime viikkoina liki 20 euroa hiilidioksiditonnilta. Hinta on kolminkertainen järjestelmää suunnitelleiden odotuksiin nähden.” Tosiasiassa järjestelmää suunnitelleet odottivat hinnan asettuvan 25 ja 32 euron välille, joten hinta on 20-38 prosenttia suunniteltua alhaisempi. Myös päästökauppaa tutkineet riippumattomat konsulttiyritykset ovat arvioissaan päätyneet noin 25 euron hintaodotuksiin. Kymmenen euron tonnihintaa ovat lähinnä viljelleet poliitikot, sekä pään pensaaseen työntämisen strategian valinneet teollisuusyhtiöt.
Toinen höpöartikkeli löytyi Helsingin Sanomista, joka jatkaa kirjoitteluaan apteekkien ja lääkeyritysten välisistä sopimuksista. Hesari on jo aiemmissa artikkeleissaan esittänyt että tehdyt sopimukset olisivat jotenkin laittomia, tai vähintäänkin moraalittomia. Tosiasiassa sopimuksissa ei ole mitään laitonta, saati sitten moraalitonta. Kyseessä ovat aivan normaalit ostosopimukset.
Itse asiassa tuore lääkevaihtolaki on suorastaan pakottanut apteekit solmimaan lääkeyhtiöiden kanssa sopimuksia. Lakihan velvoittaa apteekit tarjoamaan halvempaa vaihtoehtoa, mikäli sellainen on tarjolla. Systeemi toimii niin, että säännöllisin väliajoin kaikki lääkeyhtiöt ilmoittavat hintansa lääkelaitokselle. Halvin tarjokas määrittää ”hintaputken” joka on halvin hinta + 2 euroa (kolme euroa kalliimmille lääkkeille). Apteekki saa vaihtaa lääkkeen mihin tahansa putkessa olevaan lääkkeeseen. Usein halvin tarjolla oleva lääke on joku yksittäiserä, jota ei edes ole saatavissa kuin rajoitetusti. Halvimpaan vaihtaminen ei siis välttämättä edes ole mahdollista. On myös mahdollista, että apteekki hankkii varastoonsa jotain tiettyä lääkettä, mutta lääke putoaakin pois hintaputkesta, jolloin apteekki ei saa lääkettä myytyä. Apteekit ja lääkeyhtiöt ovat sopimuksillaan hakeneet ratkaisua näihin ongelmiin. Apteekki ostaa jotain tiettyä lääkettä ja sitoutuu tarjoamaan sitä asiakkaille. Vastavuoroisesti lääkeyritys antaa apteekille volyymialennusta ja sitoutuu lunastamaan lääkkeet takaisin, mikäli lääke putoaa pois hintaputkesta. Näin varmistetaan edullisen lääkkeen saatavuus ja minimoidaan apteekkien varastotappiot.
Lääkelaitoskin toteaa tuoreessa
raportissaan , että tehdyt sopimukset ovat lain mukaisia. Hesari kuitenkin uutisoi raportin niin, että lukijalle syntyy mielikuva, että lääkelaitos tuomitsisi sopimukset moraalittomiksi. Mitään tällaista tuomiota ei lääkelaitoksen raportista löydy.
Tunnisteet: Ilmastonmuutos
